Ajatuksia

Elämästä...

Ystävän ajatuksia

En kannata uskontokuntia, en kansallisuuksia, en puolueita, en aatteita… se mitä kannatan on totuus. Se mitä kannatan on, ihmistä pitää auttaa löytämään tuo totuus itsestään, vaikka totuus olisi kuinka kivulias harhaiselle mielelle. Emme ole mieli, emme ruumis, olemme hengellisiä olentoja. Jokaisen pitäisi antaa löytää tuo henki itsestään. Yhteiskuntamme on rakentunut palvelemaan mielen tuotoksia, olemaan näennäisesti toisen ihmisen mielen hallinassa. Mieli on vain palvelija, työkalu, henki on elämän lahja, sitä meidän tulisi palvella ja kunnioittaa. Ihminen ja ihmiskunta on kehittynyt pisteeseen (evoluutio), jolloin enää (kohta) tarvita uskontoa, diktaattoreita, kuninkaita, aatteita… kertomaan meille, mitä ihmisen tulisi tehdä, mihin uskoa. Jo nyt suuri osa ihmisistä tietää, mitä tehdä, mihin uskoa, sydämessään. Satuttamalla muita satutat vain itseäsi, elämää. Olemme yhtä…

* * *

On "ihmisiä", jotka kutsuvat itseään master of the universeksi... eivätkä suotta. "Ihmisiä", jotka hallitsevat sitä mitä näet, siis jopa sitä mitä näet, siis silmilläsi, siis niillä kahdella, jotka ovat piuhoilla kiinni siinä ohjelmoidussa fraktaali mössössä. 1 silmä näkee paremmin kuin kaksi kuvitteellista.

Totuus vapauttaa, mutta ensin se vituttaa ...

Ei sinua kukaan kumminkaan usko, kannattaisi olla vaan ihan hiiren hiljaa, tai kertoa asiat hassunkurisina vitseinä. Sinulle ja sinun jutuillesi nauretaan, joka tapauksessa. Edes "sinä" et ole mitä mielesi kuvittelee...

Opiskelet, teet töitä 30 vuotta ja huomaat eräänä päivänä, että kaikki oli kusetusta, kuka ja mikä sinua kusetti?

* * *

Voimme nimittää sitä Jumalaksi, rakkaudeksi, totuudeksi, kirkkaudeksi, viisaudeksi, hyvyydeksi, vapaudeksi, ymmärrykseksi, aivan miksi haluamme, mutta nimet ja kuvaus siitä eivät koskaan ole itse se asia, jonka me jokainen omassa sydämessämme tiedämme uskaltamatta siihen koskaan katsoa. Vain kaikki pakokeinomme näkemällä, pysähtymällä, hiljentymällä, oman sisimpämme ääntä kuuntelemalla voimme ymmärtää mitä on se jokin, jota aina haemme, mutta emme koskaan tunnu löytävän. Ei mistään henkisistä johtajista, ei mistään auktoriteeteistä, olivatpa ne sitten eläviä ihmisiä, kirjoja tai omia ideologioitamme, ole mitään apua, niitä kuunnellessamme tulemme vain toistavan äänilevyn kaltaisiksi luomatta koskaan itse mitään varsinaisesti uutta tajuamatta, että totuus on tietöntä maata ilman ideologisia suuntaviittoja.

*krishnamurti*

* * *

Pieni lapsi on luonnostaan jatkuvan oppimisen ja uudistumisen tilassa, kunnes ympäristön paineet johtavat muurien rakentamiseen oman sisimmän ympärille; jumiutumiseen, lukkiutumiseen, mielen luutumiseen. Tälläisessä luutuneessa tilassa "elämä" voi käydä varsin mekaaniseksi, ja ihminen hukata itsensä.

Joo… en omista sanomisiani, itse asiassa en omista mitään, suuri osa sanoista ja lausahduksista on kuitenkin aina tarttunut matkan varrelta, jonkun muun sanomisina, osan olen mieltänyt ja muovannut sydämessäni ”omakseni”… joten vapaasti vaan copy paste…jos ”omaksesi” miellät… matkamme jatkukoon ainakin sanarikkaampana… ehkä niillä ”viisailla” sanomisilla kuten esim: K sanoi on kuitenkin sanaton merkitys, kun ne sisällään oivaltaa…

Noita mieleenpainuvimpia lausahduksia, on sattunut aika rutkasti matkan varrelle toi K oli kyllä yksi niistä ”omimmistani”… K oli kuitenkin ”vaan” yksi syttynyt tähti, hiottu timantti.

Jostain syystä on hämmästyttävän hienoa, lukea jotain mitä jo itse ajattelee ja on sisällään oivaltanut, mutta jostain syystä aina joku on sen yleensä jo ”hienommin” sanonut, kuka sen kauniiden lauseiden merkityksen oikein sitten keksi ja oivalsi? Niin, kauneus on katsojan silmissä…oivallus ja kokemus sydämessä.

Pointti: sanojen ja lauseiden ymmärtämisellä, oivaltamisella ja kokemisella voi olla suurikin vaikutus. Aivan kuin hyvä musiikki, jos se on melodista ja kaunista se jää soimaan sisääsi ikuisesti.

* * *

Jokaisella tulisi olla oikeus tulla ymmärretyksi… Mä opin aina kaikilta… kuten myös, olen kiinnostunut kaikkien sanomisista. Harvalla vaan tuntuu olevan mitään sanottavaa, kun yrittää keskustella jostain muustakin kuin säästä, urheilusta, päivän politiikasta, iltapäivä/juoru lehtien otsikoista … itseäni eivät edellä mainitut kovinkaan usein kiinnosta. Joskus leikilläni olen yrittänyt saada itseni kiinnostumaan, ja leikkihän taas sitten on aina mukavaa. Niin ja tietysti jos on joku oma juttu, eihän sitä kannata tuputtaa ja toistaa, voihan se olla, että se on vaan omaa mielikuvitusta. Voihan tietenkin olla, että kaikki on vaan mielikuvitusta…?

Äly ei luo mitään uutta, vaan vaistomainen leikkimieli, joka tottelee sisäistä tarvetta. Luova mieli leikkii rakastamiensa kohteiden kanssa.
C.G.Jung (1875 - 1961)

Yhteiskunnan asettamat vaatimukset… Niin yhteiskunta… vanhemmat, koulutus… olemme kaikki luovia lapsia, itsestään pitää vain löytää tuo lapsi uudestaan, ainakin täällä länsimaisessa yhteiskunnassa …meidät todellakin muurataan umpeen, another brick in the wall (Pink Floyd). Tavallaan teemme sen itse, mutta…

* * *

Sama asia kun voidaan sanoa niin monella tapaa… näin juuri, sanokaamme asiat omalla tavallamme, taide, se tekeminen… vaikkapa sanominen on aina kuitenkin omaamme, jos suumme vain aukaisemme, vaikka ”muita ammennammekin”. Itse kiitän tekemisistäni aina opettajaani, elämää.

Mutta ymmärrys ja asioiden tunnustaminen itselleen oli puuttunut… niin sitä samaa… mm. lapsille huutaminen loppui, oman itsensä muokkaaminen käynnistyi… kun vikaa ei etsitty enää muualta. Itseään on aina vaikea syyttää, mutta sehän se syyllinen melkein aina on, ketään muuta ei voi mielestäni tuomita.

Tunteiden hallintaa, niillä ja ”omalla” tietoisuudellamme yleensäkin on suuri vaikutus, itse asiassa se on asia mitä kvantti-ilmiöiden tutkijat (tiede) tällä hetkellä ovat alkaneet ymmärtää, pystyneet jopa osoittamaan, usein eri tavoin, vaikutusmekanismi on edelleen mysteeri. Harva edes kuullut asiasta… ihmeellistä… elämä on. Asian ymmärtäminehän on ollut ”ihmiselle” itsestään selvyys monissa kulttuureissa, vaan ei meidän ”edistyksellisessä” länsimaalaisessa. Mutta asiahan on tavallaan ”salaisuus”, ihmisiä halutaan hallita, tätä tietoa ei haluta edes tuoda julki. Me emme ole pelkästään passiivisia, katsojia… olemme tavallaan luovia luojia, mikä luo… tietoisuus, tunne, ajatus, mielikuvitus… ja mitä Einstein siitä jälkimmäisestä sanoikaan…

Itse ajattelen asian näin: Jos eläisimme yksin olisi vain mystiikkaa, kaikki eläisivät omassa mystisessä maailmassaan, kuin lapset, täysin yksin luomassaan harhassa, kun on tiede ja muut ihmiset ympärillä, tavallaan tämä erillinen mystisyys on edelleen jokaisella, enemmän tai vähemmän pinnalla, mutta lisäksi on yhteinen sovittu uskomus selkäranka, tiede, mihin tukeutua, ja lisäksi nuo muut ihmiset. Eli ihminen ei huku täysin, yksi omaan mielikuvitusmaailmaansa, mikäli tukeutuu tieteeseen ja muihin. Eristäytynyt ihminenhän usein kehittää itselleen täysin oman maailman… itse tiedän mihin mielikuvitus pystyy, en pelkää, että kadottaisin täysin itseni tuohon mystiseen mielikuvitusmaahan, mutta aikani ei ole vielä luopua ihmisyydestäni… varsinkin kun ihmisenä oleminen ihmisten keskuudessa, on niin vietävän mukavaa…

epähauskuus tuli niiden omien virheiden näkemisestä… ei oppimista ilman kärsimystä, elämä on kärsimystä, ikuista oppimista. Evoluutiota. Jalostumista, kohtaamaan tuo suuri tuntematon, elämä. Minulle se ei ole taakka se on seikkailu. Moniahan tuntematon pelottaa…

* * *

Tulevaisuus:
Millä tahansa tietyllä hetkellä elämä on täysin mieletöntä. Mutta tarkasteltaessa pitempää ajanjaksoa se osoittautuu ajassa ilmeneväksi organismiksi, jolla on tiettyyn suuntaan vievä päämäärä… pitää mennä virran mukana elämän ehdoilla, ei pelkästään egon ohjauksessa, nauttia, katsella maisemia, kyllä se opettaa, ja sinne äärettömään mereen lopulta vie, kun aika loppuu.

Kohtaloa ei mielestäni voi hallita; mutta sen kanssa voi tehdä yhteistyötä, ohjata sitä siis toki voi, aivan riittävästi. En ole sieluni kapteeni, olen vain sen meluisin matkustaja… ei välttämättä olisi mukavaa tietää päivää, jona ruumis ja mieli lopullisesti kuolee/hajoaa, mutta voisi olla mukava tietää päivä, jona jotain suurta, kaunista ja ihmeellistä tapahtuu… nehän voivat olla toki samakin päivä. Itseasiassa ei ole kuin tämä hetki, ja ehkä juuri siitä tuo ihme ja kauneus pitäisi löytää.

Näkijöitä ja kokijoita on aina ollut, enneunet, shamaanit, papit, noidat, intuitiot, astrologia, jne, jne, mutta niin myös egoaan pönkittäviä huijareita… kyllä sinne ”tulevaisuuteen” näkee ainakin symbolisesti, tulevan muutokseen näkee, mutta kaikkea ei kannata ihmisen ihmisenä tietää, kaikesta on tieto, tosin ei ihmisen kielellä, ihminen ihmisenä sitä ei onneksi ymmärrä muuta kuin osin, epätarkoin symbolein.
Tietoa saadaan symbolisilta opettaji(a)ltamme… enkelit, henget, alitajunta, valaistuneet sielut(jeesus, buddha…), jumalat, ufot, totuus, omasta itsestään, elämältä, maailma sielulta, kosmiselta tietoisuudelta… miksi ”sitä” nyt tykkääkin itse kukin kutsua. Niin mystisen symbolista...

itse ymmärrän, että tuo tieto on meissä kaikissa sisäsyntyisesti ja se ilmenee yksilöllisesti, riippuen tietenkin elämänkatsomuksestasi. Mutta tuon tiedon saavuttaminen vaati ”aktivoinnin”, kaksoisklikkauksen, itsestään, egon ohjauksesta ainakin osittain luopumista ja ennenkaikkea tahdon saavuttaa se. Kristitty näkee jumalan ja enkelin, ufo uskovainen ufon jne… Minulle ne kaikki tarkoittavat samaa, jokin tuntematon osa yhteistä, kosmista tietoisuuttamme, maailman sielua, kommunikoi kanssamme… olemme osa sitä, tulkitkaamme sitä oman intuitiomme mukaan, ei egon.

* * *

Itse koen, että käsitys ihmisestä tulee muuttumaan radikaalisti, globaalisti etenkin länsimaissa. Tunne kaiken yhteydestä, rakkaudesta, rauhasta… ihminen ei ole väkivaltainen kuin ahdistettuna, suojautuessaan viholliselta, kuka on vihollinen, kun kaikki on yhtä, miksi satutamme itseämme, ehkä juuri oppiaksemme ja nähdäksemme totuuden, emme ole mieli, emme ruumis. Kaikki eivät vielä ole kasvaneet näkemään. Me jotka tunnemme tämän rakkauden ja yhteenkuuluvuuden vaikutamme osaltamme tulevaan kehitykseen. Ajatus ja etenkin tunne vaikuttaa…se tiedetään jo, se on todistettu useissa erillisissä tutkimuksissa, se muuttaa puhtaan sattuman, elämän ihmeeksi.

* * *

Tulevaisuus on heijastus tunteistamme, haaveistamme, peloistamme, uskomuksistamme, toiveistamme, mielikuvituksestamme… tässä hetkessä, ja me kaikki olemme yhdessä luomassa muutosta, jota tulevaisuudeksi kutsumme. On olemassa muutoksen ratas, jota eivät ihmiset muuta ja pysäytä, koska tietoisuus ei ole ihmisten yksin oikeus, siksi maa kiertää aurinkoa ja viisas käärme syö häntäänsä, tiede kehittyi, ihmisten aika loppuu, itse uskon, että se on vain uuden ajan alku… saa nähdä, toisaalta ei haittaa vaikka olisin väärässä. Olen ennenkin erehtynyt. Elämä on tarkoitettu nauttivaksi kokemukseksi, joka tapauksessa.

Mitä luovempi olet sen enemmän luot… luomasi olkoon yhtä kaunista kuin katseesi.

* * *

Luovuutta tarvitaan ihan elämässäkin... Kaikki tekeminen, jopa katsominen ja kuuleminen... se elämän aistiminen on mielestäni luovaa toimintaa, siis tavallaan arkista taidetta, mutta kyllä niin moni arkiasia "lapsen silmin" aistittuna tuntuu vaan niin vietävän hyvältä... ja loppujen lopuksi elämästä 70% on tavallaan arkea, työtä, perheen yhdessä oloa, "pakollisia" kotiaskareita... niistä jos mistä pitää nauttia, jos ne elämään kuuluvat. Niin ja niistä unistakin voi nauttia, tehdä taidetta (lucid dream), juuri semmoisia kuin haluaa.

* * *

Tosta erityisestä… olen tavis… en siis erityinen… olen aina halunnut olla tavis… en erityinen. Mutta siten myös näen muut ihmiset ympärilläni… kaikki ovat taviksia, kukaan ei ole ylitse muiden… kaikki ovat yhtä suurta elämän ihmettä. Toiset vain loistavat kirkkaammin, koska he ovat löytäneet totuuden sisältään, loputtoman energian, luovuuden lähteen… alkuvoiman. Toiset taas rämpivät kärsimyksissään uskaltamatta koskaan tutustua itseensä… etsivät ”sitä” ulkopuoleltaan. Sitä jotakin… totuutta, energiaa…..maailmansielua...

* * *

Katson lasten tappelevan, he kinaavat suurista asioista, kenen lelu, kuka saa eniten huomiota.
Katson aikuisten tappelevan , he kinaavat vielä suuremmista asioista , kenen lelu, kuka saa eniten huomiota.
Katson itseäni tappelemassa, minä kinaan olemattomasta , kuka olen, mikä saa eniten huomiota.
Kunnes en ole mitään ja kaikki, saan kaikki, enkä mitään.
Ei ole halua, ei mitään, ei missään. Mitä on, se vain on. Elämä on täydellistä.

* * *

Ristiriidat eivät ratkea taitavilla tempuilla tai älykkäillä valheilla, vaan sillä, että ne kestetään, taistellen kuin soturi pelkäämättä, säälimättä itseään. Kuin höyrypannu kuumenet, kunnes paine pursuaa liitoksistaan, astut syrjään ja katsot itseäsi, naurat tai itket, molempia yhtä aikaa, miten vain, sulautat henkesi ja egosi hitaasti yhteen, uudeksi kokonaisuudeksi… Jalostut... askeleen lähemmäksi totuutta.


Minä olen superpositiivi(nen), mutta on tunne, että olen saanut jo kaiken... odotan, katselen tyhjyyteen, viestiä… minua odotetaan, mutta vielä ei ole minun aikani, en ole valmis… minulla on tehtävä…

* * *

Luonto on lähellä myös minun sydäntäni. On tullut aikas paljon vaelleltua, ja yövyttyä, missä milloinkin. Kieltämättä Lapissa, joskus on sääskiä, ei ehkä kiusaksi, pikemminkin näköesteeksi, asti. Etelämmässä itseäni eivät juuri häiritse.

Onhan se hienoa löytää, semmonen oma, mystinen, pyhä paikka, jostain luonnon keskeltä... vaeltaa niin kauan kun vastaan tulee paikka, joka huokuu energiaa... kalastelee aikansa, keräilee marjoja, sieniä.... katselee tähtiä ja liekkein tanssia...

"Linkolan" tyyli on minukin veressä, mutta en ole saanut aikaiseksi... pysyvä koti jossain keskellä erämaata... tuskin tommonen paikka voi edes älyttömiä maksaa, eihän kukaan hullu tuolla, ei missään, halua pysyvästi asua...

Kyllähän se itsensä kanssa toimeen tuleminen, itsensä löytäminen, jalostuminen, oman hengellisyyden kehitys on se mikä elämässä on tärkeintä... luonnon keskellä asuminen olisi se, varmasti luonnollisin tapa tehdä "se"... ja mikä olisi sen ihanampaa, kuin voisi jakaa tämän tunteen toisen ihmisen kanssa...

* * *

Aikuiset hokevat, tervetuloa tähän kylmään maailmaan. Juonittelua, katkeruutta, pettämistä, sotaa, julmuutta, ahneutta, toisten hallintaa, syytöksiä... lapsi sanoo aina, ei kiitos, minähän olen vasta lapsi, en voi vielä ymmärtää... Aikuiset ovat kyllin viisaita, tehdäkseen sen mitä haluavat... lapsi ei. Lapsi vasta opettelee, mitä kannattaa haluta ja mitä ei. Lapsi ei etsi epäkohtia, yrittää ymmärtää aikuista, jolla on kokemusta ja taitoa elää viisaasti. Lapsi myöntää olevansa väärässä, jos aikuinen niin sanoo, mutta lapsi suuresti ihmettelee, jos aikuinen käyttäytyy toisin, kuin mitä hän opettaa. Lapsi, näkee sen mitä aikuinen ei, mutta lapsi ei aikuista pysty muuttamaan, sen aikuinen tekee itse huomatessaan omat virheensä, lapsen silmin.

Elän omassa satumaailmassani, kuvitelmissani... aikas huoletonta elämää, en pysty ketään auttamaan. Vain itseäni, ja "muita" sitä kautta... syyttää voin mielipahastani vain itseäni.
Minua ei voi loukata, hallita, pelotella... syyttää ja kaltoin kohdella kylläkin... siitäkin jos mielipahaa tunnen on vika aina omani. Ei kenenkään muun.

Sinä voit minut tappaa, yhdellä ajatuksella, voit tehdä minusta täydellisen toisella... se mitä sinä ikinä teetkin, sillä on vaikutus, eikä kukaan edes tunnu tietävän kuka sinä olet.... mikä on tuo vaikutus ja sen tuoma muutos... vain muutos on elämässä varmaa...

* * *

Valkoisen miehen ahneus nielaisee kaiken ja jäljelle jää vain autio maa.
Näinhän ne intiaanipäälliköt sanoivat, pitivät valkoista miestä toverinaan, mutta ahneena sellaisena... ja eiköhän tuo toteudukin... jossain vaiheessa, kyllä ihminen on hukannut jotain, joka niin monelta jää löytämättä... mutta se, että tämä maailma tuhoutuu, ei tunnu jostain syystä pahalta... siihenkin liittyy opetus, jos niin käy... mitä minä näen, sade, sateenkaari... ja sen päästä löytyvä uusi maailma... ja rakastamistaan asioista, riippuvuuksistaan rakastamiin kohteisiin... joutuu aina luopumaan... rakkaus on juurikin luopumista, kaikki muuttuu, rakkaus jää... rakkautta voi olla vain tässä hetkessä, rakasta sitä mitä näet, sellaisena kuin se on.

Ainoa, mitä voi tehdä on pitää huolta läheisistään, katsoo, että itse elää oikein... tuo läheisten ihmisten piiri on minulle hyvin laaja käsite, eikä kyse ole pelkästään ihmisistä, eläimistä... luonnosta... kaikesta mitä näen...

Kaiken palapeli valmistuu näillä paloilla…näetkö sen...

Mutta ensin tarina…

... shamaani.... suuri ääretön meri... hiekkaranta... katse kaukaiseen horisonttiin... mitä te näette kysyi shamaani ystäviltään, emme mitään oli vastaus... seuraavana päivänä shamaani osoitti ystävilleen... opetti näkemään …

Laivojen mastot.

Puiset laivat, rautaiset miehet, saapuivat rohkeina uuteen maailmaan... tehdäkseen siitä itsensä näköisen. Heikolla mielellänsä. Itseään eivät haarniska miehet päässeet pakoon… moni mielensä pyhitti elämälle itsessään, niin moni itsensä elämän polulla hukkasi, heikko mieli, nopeat jalat… kun juoksee pitkään, sitä väsyy… lopulta sitä vain antautuu… elämälle… tuulen vietäväksi… saapuaksemme taas rohkeina, uuteen maailmaan… viisampana.

* * *

Totuuden etsijöille on aina naurettu... Mutta valon soturille se on tuonut vain lisää voimaa uuteen taisteluun, nauru teroittaa miekan vain entistä terävämmäksi.

Henkisellä tiellä tarvitaan ensimmäiseksi rohkeutta.

Maailma tuntuu pelkureista uhkaavalta ja vaaralliselta. He etsivät näennäistä turvaa virikkeettömästä elämästä ja puolustavat jotain jota kuvittelevat omistavansa. Pelkurit pystyttävät lopulta oman vankilansa kalterit.

Valon soturi suuntaa ajatuksensa yli horisontin. Hän tietää, että ellei hän tee maailman hyväksi mitään, ei tee sitä kukaan muukaan.

Niinpä hän menee mukaan hyvään taisteluun ja auttaa muita tietämättä aina toimintansa syytä ja vaikutusta edes itsekään.

Valon soturit kyselevät usein, mitä oikein tekevät täällä. He ajattelevat monta kertaa, että heidän elämällään ei ole mitään tarkoitusta.

He ovat valon sotureita... Siksi että he erehtyvät. Siksi että he kyselevät. Siksi että he etsivät yhä tarkoitusta. Ja lopulta löytävät sen.

Mitä tekisin, jos joutuisin taistelemaan itseäni vastaan... Sillä tavoin löytää omat heikot kohtansa. Valon soturi ei ota vastaan lahjoja viholliseltaan.

Kaikki toisesta ihmisestä sanottu päätyy aina vihollisen korviin, entistä myrkyllisempänä ja pahansuopaisempana. Siitä syystä siskojensa ja veljiensä teoista puhuessaan soturi kuvittelee aina, että nämä ovat paikalla ja kuulevat mitä hän sanoo.

Tärkeä pysyy, mutta kaikki turha katoaa. Soturin tehtävänä ei ole arvostella toisen ihmisen unelmia, eikä hän tuhlaa aikaa arvostelemalla toisen päätöksiä. Uskoakseen omaan tiehensä hänen ei tarvitse todistaa, että toisen tie on väärä.

* * *

merkittäviä yhteensattumia, onko niitä, vai onko elämä vain merkityksetöntä poukkoilua... niin moni valitsee jälkimmäisen tien.
Toiset merkityksellisen seikkailun tuntemattomaan.

Tosta sapelien kolistelusta... eiköhän se taistelutanner ole pääosin sisällämme.

* * *

Tai jos on ongelma se olen minä. Kuka minä olen?

Mitä minulla on jos en omista mitään, mitä minä haluaisin jos ei ole halua... mutta jos on toive... mitä minä toivoisin, kun voisin saada mitä ikinä toivonkin.

Eikä tähänkään tarvitse vastata, minä olen jo toivonut, totuuutta siitä kuka minä olen. Sen jo sydämessäni tiedän. Nyt vain toivon, että muutkin löytäisivät tiensä sydämeen. Saas nähdä kuinka käy tämän toiveen...

* * *

Olen itse pohtinut noita tuskallisia omia kuvitelmia, hetki... jolloin kuvittelee, että kuvitelmat eivät täsmää reaalimaailmassa. Miksi se hetki aina tulee... miksi kaksi ihmistä ei lue koskaan samaa kirjaa… elämän kirjaa.

Miksi jokainen lukija lukee vain itseään. Olkoon kirjailijan, tai kenen tahansa luovan ihmisen teos ainoastaan väline, joka antaa ”lukijalle” mahdollisuuden nähdä jotain, mitä hän muuten ei huomaisi itsessään.

varo ajatuksiasi ... niistä tulee sanoja. Varo sanojasi ... niistä tulee tekoja. Varo tekojasi ... niistä tulee tapoja. Varo tapojasi ... niistä tulee luonteesi. Varo luonnettasi ... siitä tulee kohtalosi…

Niin siitä taistelusta, hampaiden kalisteluista vielä, ketä vastaan sitä sapelia heilutetaan… toisille se ole isänmaa, aate, usko... kuvitelma…

Toisille vain koti ja perhe… kuinka suuri on minun perheeni, missä on minun kotini, kuka minä olen…

Taisteluni jatkukoon… olen nöyristä nöyrin, en luovuta, vaikka yhden erän taas hävisin.

Kyllä minäkin sitä plagiointia ajoittan harrastan... aika usein liitän viittauksen, aika usein sen unohdan... varsinkin jos itse muistan... joskus muistan ennekuin luen.

* * *

Niin kuin siinä mun omassa palapelissäni, se maailmankaikkeus on sisällä ei ulkona, tietämyksen mittarina on ainoastaan ymmärrys omasta itsestäsi…
ja sitähän on luonnollisesti mahdotonta millään mittarilla vertailla.

Se tieto mikä lisää ymmärrystä itsestäsi, totuudesta on hyödyllistä, kaikki muu turhaa. Kaikki lähtevät samalta viivalta, aivan sama mihin kulttuuriin ja aikakuteen synnyt.

Tiivistettynä, vain henkinen jalostuminen on tärkeää, ja kaikki tieto on tatuoitu sinuun. Sinun silmäsi lukevat elämän kirjaa, mutta kuka se lukija on. Mitä ”näet”, on kaikki mitä on.

* * *

On vain yksi hetki, viimeinen hetki, olla uskoton itselleen...

Yksi uskoo rahaan, valtaan, aatteeseen
Toinen tieteeseen, luovaan ihmiseen.
Kolmas voimaan lihaksen, älyyn nerouden, luovaan hulluuteen.
Hän uskoo harhaan mielen ihmisen.
Niin harva itseensä uskoo, valoon varjon tuottavaan.
Sikiöksi käpertyy, totuuden syliin ainoaan.

Valo auringon sisältä hohkaa.
Varjo seinän, sen lopulta hoksaa.
Harso valheiden peitti silmäsi ainoan.
Kuin rääppä silmän tulehtuneen.

Miksi kysyy ihminen, viisaskin vain kyselee, vastaukset kaikki valmiina on.
Älä kysy kysyjältä, tunne tekijä, uskalla katsoa sisimpääs.
Siellä totuus, sokkeloon tatuoituna on.
Siellä usko harhaan haihtuu, kysymyksiin aina vastaus sanaton.
Merkitys symbolinen, perin mystinen.
Mitä tekee ihminen on sen seuraus.
Vain kaiken taitaja, totuuden silmä, näkee selvästi.

Taas kerran totuutta verhoava harso hälvenee…

Monta unohdettua uskontoa, lukemattomia jumalia.
Historian viisaita miehiä, kulttuureja kukoistaneita.
Kirjoitettuja viisauksia, aatteita hetken eläneitä,
Historiamme hämärässä, muokattuja totuuksia, murskattuja unelmia.
Tietoisia valheita, piilotettuja viisauksia, kätkettyjä aarteita, muotoja salaisia.

Totuus se jaksaa odottaa…

Historiaa, tulevaisuutta, aikaa tässä ainoassa hetkessä…
Käärmettä viisasta, häntäänsä jahtaavaa, ajan tajun lopettajaa.
Valheessa eläjää , itselleen valehtelevaa.
Järjellä selittäjää, viisaiden haukkujaa.
Verellämme taitein maailmaa maalannutta.
Historian sepittäjää, egoa elotonta elättänyttä.
Kaiken kärsijää, itsensä loputtomiin pettänyttä.
Löytäjää, etsijää oikeamielistä, arvoinen totuuden onko hänkään.
Kaikki etsivät, harva löytää, kilpaa juoksevat, ajassa ja paikassa.
Heille kerran annetussa vai itse luomassaan.
Hetken eläen, kuollakseen vai syntyäkseen, sitä miettien.

Mitä oppivat…
Elämään synnissä, uskomaan johtajiin, kuolemaan kunniakkaasti.
Mitä löysivät
Kultasuonia, kunnian lähteitä, kuolemattomia kuninkaita.
Mitä halusivat, sen tietämättään saivat.

Mitä hukkasivat…

Itsensä joukossa muiden, keskellä mielien, kaiken haluavien.
Peilistä totuuden luulivat jo näkevänsä.
Pelkäsivät kuvansa katoavan , muutosta aina sen vastustaen.
Mutta kuva muutti muotoaan , aina vaan, yhä uudestaan.
Kunnes valo kirkas hohkas, verkkokalvon ja takaraivon kohtas.
Ei nähnyt sitä, aivot kallon pimeän
Vaan sielun silmä, kärsimykseen ikuisuuden verhottu.

Oliko se kosminen tietous, valaistuminen, jumalten liitto vai sanaton rakkaus.
Oliko sekin kaikki, vain harhaa.
Kuulitko sanojen helinää, kenen kielellä he puhuivat.
Näitkö symboleita, merkkeinä kollektiivisen ihmis historian.
Mitä aistimme harhaiset huomanneet eivät
Sen valo totuuden meille kertoi.
Arvoton arvottomalle, liian kirkas pelokkaalle, liian suuri pienelle mielelle.

Se mihin uskoimme ja näemme, vain harhaa.
Oli usko mieleemme, egoon mahtavaan, kuin virus.
Eloton kuin kuolleen katse, viekas kuin kettu.
Ruumiin pyhän se valloitti, ajatuksillaan saastutti.
Kuin syöpä se kasvoi ja kantajansa kuihdutti.

Kuin yhtyy kaksi ihmistä syleilyyn, yhtyy monet meistä valoon totuuteen.
Kuin joki villi, kohtaa meren rakkauden, valtaa tuoksu kukkien, niityn kesäisen.
On kuvaukseni silti tuomittu epäonnistumaan, sen sydämesi tietää ilman kuvaakin.
Ei kieli taivu kaikkea kertomaan, ei maailman sielu kerro sanoin itsestään.
Se salaisuutta vain kantaa, kenellekään sitä sanoin ei voi antaa.
Kun se luokses sua pyytää, se veresi sun hyytää.
Hetki totuuden lähempänä, kuin koskaan.
Vain pelko mielen, voi sua enää estää.
Älä pelkää, mielesi muuttuva, sen kyllä kestää.

Sisältämme totuus kumpuaa, mieli puhdas palvelijan, sen löytää, jos katsoa vain uskaltaa.
Tietoisuus tuntematon , alati kehittyvä on, kasvu sen kaunista katsella on.
Rinnalla sen illuusiomme kivulias, kuoleva on, kerran sitäkin rakastaa saimme, lohtua turhaan siitä haimme.
Lopulta, joukossa tähtien, tunnistat aina rakkaimpas, tähdistä nuo kirkkaimmat.
Ymmärtää järjelläs et koskaan voinut, ei mielesi sitä sulle suonut.
On matkasi viimein valoon sinut tuonut, siihen sielusi kyllyydestä antaudut… naurusi viimeisen naurat ja pakahdut.
Kiitokseksi lahjasta, mielestäsi rakkaudella luovut.
Se palvelijaksi luotiin, valon suitsien käyttöön tuotiin.

On kaikki yhtä, ja yksi kaikki.
Valo totuuteen johti, tuon ajattoman kipinän.
Rauhaan, rakkauteen ikuiseen, siemenen jumalaisen.
Nyt saa siemen odottaa, hetkeä sopivaa, kun taas se kastellaan.
Kerran maasta tästä, puu uljas elämän vielä versoaa.


* * *

Arvostus ja hyväksyminen näkyy teoissa ja puheissa, ei sitä tarvitse erikseen märitellä. Sinua plagioidakseni... Niin, ehkä lisätäkseni varovasti, olkoon ajatuskin teko.

Pidän kaikkia ihmisiä pohjimmiltaan hyvinä. Se mikä saa ihmisen "pahat" puolet esille on se kaiken haluava ego, se monasti estää myös ihmistä arvostamasta, muita osana itseään. Suurten egojen aika, loppuu aina, viimeistään ihmisen kuollessa. Ja elämä egoilijan kanssa on vähän niinkuin alkoholistin kanssa eläisi, on se ego, ja se ei muutu, se hallitsee, ja jos ei, se suuttuu, on ne valheet ja itsepetokset, se pullo pitää aina saada. Kyllähän ton egoilun vähentäminen on yksi päätyöni, Mein Kampf - Taisteluni . Egoilua vähentää kummasti ymmärrys omasta itsestään, kaiken yhteydestä, ja tekojensa, jopa ajatustensa vaikutuksesta. Vaikka Jeesusta, buddhaa...jne en tavllaan persoonana arvosta enempää kuin muitakaan ihmisiä, sanon, että tuo ihminen oli hyvä, ja toimi mallikkaana opettajana muille ihmisille. Arvostan siis hänen tekojaan ja sanojaan. Toivottasti tämä ei loukannut uskonnollista vakaumustasi. Se ei ollut asian tarkoitus.

Arvostan ihmisessä hyvyyttä, silti näen, että se on varsin luonnollinen seuraus itsensä kehittämisestä, kohti todellisempaa minäänsä. Se hyvyys kumpuaa sieltä sisältä.

* * *

Itse olen miettinyt, tommosta mielensä pahoittamisjuttua, voiko sitä toista syyttää koskaan mielensä pahoittamisesta? Voiko toista, koskaan tuomita. Mistä tietää, että koska kukakin sanoo hyvästi ja pahasti, ja miksi se paha sanominen sattuu, miksi sen ottaa aina henkilökohtaisesti... kuka on tuo henkilö, entäpä tuo toinen.

Eli rehellisesti, voiko toista syyttää, tai tuomita jostain. Taidat jo tietää minun näkemykseni.

Niin ja jos ihminen on "paha" tai "hyvä", mitä vaan nyt sitten tykkääkin olla, uskotko sanontaan, sen mitä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Tääkin kultainen sääntö olis hyvä iskostaa jokaisen ihmisen nuppiin, tee se lähimmäisellesi, mitä toivot hänen sinulle tekevän.

* * *

Oonhan tossa pohtinut mahdollisuutta, että yhteys katkeaa puolestasi... väärään lauseeseen tai sanavalintaan, mutta kuten aina otan senkin vastaan sellaisena kuin se on. Se on aina sen ajan murhe... nyt on, on vain nyt.

Vaikkei minulla lakeja tai rajoja olekaan onhan minulla silti moraali. Kuten olen sanonut en satuta ketään tarkoituksella. Joskus se mitä sanon satuttaa, valhe tekee sen kaksin kerroin. Elämässäni on ollut aivan tarpeeksi valheita muutenkin, suon ihmiselle mieluummin kivuliaan totuuden, ja otan tuomion itselleni, syytöksen mielipahasta, syytöksen valheesta, sekavuudesta etc... mutta olkoon se minun osani tässä maailmassa... en jaksa enää sääliä pientä mieltäni.

* * *

Ei se psykopaattikaan ole paha, ellet sitä ajattele pahana. Hän on ihminen, ihmisen kaltainen otus, joka ei tunne mitään vastuuta teoistaan, toimii puhtaasti ”vaistojensa” varassa, ilman ymmärrystä todellisesta luonteestaan, "täydellinen" mielen ja vietin vanki. Vähän niin kuin kissa, joka tappaa huvikseen lintuja. Ei se kissakaan paha ole, se harjoittelee taitojaan. Voihan olla, vaikka että joku psykopaatti ajattelee olevansa kissa. Käyttäytyy kuin kissa. Ei pahuuttaan, vaan koska kuvittelee sen mitä sitten tekeekin osa ”minuuttaan”. Ja onhan noilla psykopaateilla monesti, aikas kovia traumoja lapsuudessa. Enpä tiedä, jotenkin vaan tuntuu, että kaikki muut tunteet on itsensä kusetusta paitsi rakkaus. Jos joku sotilas sanoo, että rakastaa tappamista, valehtelee… kyllä siinä on taustalla pelot, lapsuuden traumat, ahneus, kateus, egon pönkitys, viha… mutta kyllähän sitä itselleen saa valehdella, sitä on tehty iät ajat.

Pelastuksesta.... Ihminen vapahtaa itse itsensä... Kyllä ne tekoset löytää edestään, ei toinen ihminen voi tuomita toisen tekemisiä. Kyllä kenen tahansa ihmisen saa tappamaan, jos mieli aivopestään, koulutuksella, henkisellä kidutuksella, uskonnoilla, väkivallan keskellä kasvamisella, insestillä… tätä tapahtuu kaiken aikaa. Itse koen jopa valtioiden rajat keinotekoseksi syyksi tappaa toinen ihminen, samoin uskonnot… ei ihminen uskontoa tarvitse. Mutta se henkisyys silti meissä jokaisessa on, elämä on mysteeri, ei järjellinen ilmiö.

* * *

Saat mitä ”tilaat”, monesti hyvin paradoksaalisesti, tavalla jota järjellä on vaikea ymmärtää, elämä on oppikoulu, paradoksaaliset ilmiöt seuraavat tekojasi ja ajatuksiasi. ”hyvä” tilaa aina hyvää, ilmenemis muoto vaihtelee. Empä tiedä mitä kävisi jos pahistelis koko elämän, itse uskon että jotain oppisi aikanaan… voihan sitä vaikka syntyä aina uudestaan ja yrittää uudestaan, oppia itsensä tuntemaan.

Mun mielestä ne kaikki pahatkin ajatukset pitää sanoa, jos siltä tuntuu, mutta myös ne perustelut miksi sanot pahasti… väsymys, kuukautiset, nälkä, ero, jonkun toisen aiheuttama mielipaha, joku "vanha" juttu… jos sen joskus hoksaa, vaikka jälkikäteen ja lisää sen anteeksi perään. Jos sen hoksaa ennen kuin sanoo, miksi sen sanoo?

* * *

Mitä on rakkaus... elämän tarkoitus...

Ajatellaan tilannetta, missä ihminen on kasvanut esimerkiksi väkivaltaisen alkoholistin puolisona, "rakastanut" tätä ja antanut tämän jatkaa kaikkia kivoja pikku "harrastuksiaan"

Onko tämä rakkautta... siis tarkoitan, rakastaako ihminen, joka tämän sallii itselleen toista ihmistä ja itseään.

Rakkaus ei tuomitse tekijää persoonana, mutta kyllähän ne teot pitäisi tuomita. Jos näin tekee eihän tämä voi jatkua. Jos tämä jatkuu kenen se vika on ja onko kysymyksessä pikemminkin riippuvuus, hallinta ja hoivaamis suhde kuin rakkaussuhde. Eikö tämä kaikki päde lapsen kasvatukseenkin... eihän lapsi ole mikään leikkikaveri, eikö aikuisen tehtävä ole juurikin kasvattaa lasta, opettaa mikä elämässä on merkityksellistä.

Totuus ja rakkaus satuttaa, kipu kasvattaa...

Rakkaus: Vapaus antaa toisen olla mitä on, kannustaa tekemään "hyviä" tekoja, tuomita "pahat", tavallaan osoittaa mihin teot johtavat, ei kuitenkaan tuomita itse tekijää persoonana, ei vaateita, kasvun tukeminen, totuuden julki tuominen vaikka se satuttaa, ei valheita, ei takertumista, ei riippuvuutta, ei hallintaa.

Itse koen, että kaikki ihmiset ovat lapsia, kasvavia sellaisia... ilman "oikeanlaista" rakkautta ihminen ei kasva. Se mikä on minulle elämän tarkoitus on kasvaa ihmisenä sellaiseksi kuin ihmisen on määrä kasvaa... vaikka rakkaus ja totuus ovat vain sanoja, symboleita, ehkä ne ovat silti juuri ne sanat jotka parhaiten kuvaavat tuon "oikean" kasvun suuntaa...

* * *

Ja kyllähän se ihminen on niin avuton otus, että jossain elämänsä vaiheessa se väkisinkin huomaa, että kyllä se oli rakkaus mikä sitä kantoi, ei mikään muu, vaikka ulkokuori miten kova sitten olisikin... lapselle vanhemmat, isä, äiti, puoliso, uskovaiselle jumala... vain rakkaus oli se mitä jotain merkitsi. Kuitenkin nykypäivänä "rakkaus" on vain sana muiden joukossa...rakastan, rakastan...

Itse kai olen tavallaan kai uskovainen, sillä olen tiedostanut, että ilman rakkautta minua ei olisi, minä elän siitä, se jos mikä antaa energiaa, itseasiassa se on mikä sormiani näppäimistöllä liikuttaa, ilman sitä ei olisi minua sen paremmin kuin elämäänikään.

Kenelle siis kiitos kuuluu... sille joka rakastaa... kuka se on... onko sillä niin merkitystä minkä sanan tai muodon se ottaa. "sinä" "minä" "rakkaus" "totuus"... ne ovat kaikki sitä yhtä klönttiä, yhteistä suurempaa tietoisuutta (vastauksesi), jonka tehtävä on rakastaa meitä, ja kasvattaa meitä tuossa rakkauden valossa. Mitä paremmin olet yhteydessä "siihen" sen paremmin sen tunnet, ehkä se on juuri kasvua... tuntea "se", sillä me olemme "se" ja "se" on meissä jokaisessa.

* * *

Rohkeus synnyttää sankarin... sankari seuraa sisäistä valoaan, ei mitään, eikä ketään muuta. Sankari rikkoo kaiken turvan, kaikki padot ympäriltään, virtaa elämän mukana. Hän kulkee aina yksin. Sillä hän kulkee polkua, joka syntyy sitä mukaa mitä hän astuu uuden askeleen tuntemattomaan. Joskus hän loikkaa yli rotkon, joskus hän eksyy harhaan... Sankari synnyttää aina ristiriitoja, rikkoo vallitsevia rakenteita, perässään kulkevat aina sudet, ainainen vastustus ja taistelu tekemisistään, ajatuksistaan. Vasta myöhemmin tulevat seuraajat. Joskus sankarin täytyy kuolla ennenkuin hänen polkunsa hyväksytään viralliseksi tieksi.

Sankari ei koskaan kaipaa tunnustusta teoistaan. Sankari palvelee elämää, ei ketään muuta, suuren työn edessä hän polvistuu nöyrästi.

Toi syntyi osittain Hellstenin kirjan avustuksella...


… kyllä tuo varmuus ns. hyvästä suunnittelijasta on vakiintunut itsellekin, vaikken siis mitään ”virallista” uskontoa tunnustakaan, ja olen täysin vakuuttunut, että ”se” on löydettävissä… jokaisen ihmisen löydettävissä, jopa pedofiilinkin… mutta se kasvukipu... teoista ja omasta olemuksesta vastaaminen ja pelko, estää useita kaivamasta tarpeeksi syvältä itsestään. Niitä tapoja ”kaivaa” taisin esitellä joskus muinoin… shamanistisessä viestissäni.

Tiivistys: ihminen on hengellinen olento, tämä fakta ei tule koskaan enää muuttumaan omalla kohdallani. Yhdelläkään kirjalla ei siis kuitenkaan ole ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa. Itsensä löytämiseen ei tarvita kirjoja alkuunkaan...

Mitä muuta siitä kirjasta enää muistan… enpä juuri mitään… oli ihan, jos ei nyt valaiseva, niin omia ajatuksia tukevaa luettavaa… no ehkä sen muistan, että rakkaus poistaa pelon. Ihmisen taakka pienene, kun joku oikeasti välittää ja kuuntelee… Asioihin suhtautuminen muuttuu… Eikai sitä "kovaa" kaiken kestävää ulkokuortakaan tarvitse rakentaa, jos tuntee olevansa turvassa…. ja tästä seuraa uskaltaminen, luovuus… elämää ei tarvitse omavoimaisesti hallita, asiat vaan tuppaavat järjestymään ihmeellisesti, paradoksaalisesti… elämä on paradoksaalista, ei järjellistä…

Oli pakko kaivaa kirja esiin, muistin yhden lohikäärme jutun, mutten muistanut mistä se ukko höpisi…
Tämä siis kirjasta suoraan… Sisäinen prinssi kohtaa sisäisen lohikäärmeen…
Aikuiseksi kasvaminen on niiden sisällä olevien kuvien uhmaamista, jotka ovat peräisin meidän lapsuudestamme….Lohikäärme edustaa hirvittävän voiman omaavia sisäistettyjä vanhempia. Prinssi taas on kuva vapaudesta ja yksilöllisyydestä, itsenäisyydestä ja aikuisuudesta… uskallusta uhmata sitä, mistä menneisyydessä on saanut turvan.

Eihän kukaan aikuinen kai voi väittää olevansa täydellinen kasvattaja lapsilleen, eli jokaiselle ”aikuiselle” lapselle jää paljon kasvettavaa, muutettavaa, rajojen uhmaamisia… mutta on paljon niitäkin vanhempia, jotka viis välittävät lastensa kasvattamisesta, kasvattavat kieroon… lisäksi kun mukaan lasketaan yhteiskunnan asettamat arvot… materialismi, asema(status) koulu ja työelämässä, turvan hakeminen turvattomuudesta, olemattomasta… itse pidän aikas itsestäänselvyytenä, että kaiken näköisiä hulluja kasvaa… elämä potkii päähän niin kauan kuin uskaltaa itsensä kohdata, ja joskus ihminen on jo niin ”väärä” ettei tämä itsensä kohtaaminen onnistu, tai jos onnistuu se tie on hyvin hyvin kivulias… harva edes haluaa lopettaa ”tupakointiakaan” tai ”juomistaan” saati sitten olemasta ”väärä” minä. Juomisen ja tupakoinnin lopettaminen on vielä pikku juttu.

Tottahan toki aivoissa voi olla on eroja, mutta aivan samanlailla itämaista joogaa ikänsä harrastaneella ihmisellä aivot ja aivokemia poikkeavat ns. normaalista. Jos ajatus voi toimia lumelääkkeenä, mihin kaikkeen se pystyykään, varmasti myös muokkaamaan aivoja, ainakin aivokemiaa… kun rakastut sinähän sen teet (aivokemia), ei se ”toinen”, mikset voisi tuntea sitä joka hetki, kukaan ei estä ...

Voiko ihmistä syyttää pedofiliastakaan, jos häntä itseään on jo lapsena hyväksikäytetty, jätetty vaille rakkautta, siskot ja veljet tapettu sodissa, vaimo raiskattu hengiltä… ja opetettu se kellä on eniten leluja voittaa, työnantaja potkinut päähän pönkittääkseen omaa status egoaan… teko toki pitää tuomita.

Kyllä maailmassa on niin paljon p****, että ei siihen ole kuin yksi lääke, muuttua itse ja varmistaa osaltaan ettei ole tukemassa tätä ihmiskunnan itsepetoksen kierrettä. Aivan sama jos muutama susihukkanen roikkuu jalassa kiinni, ei siihen puremaan kuole ja jos kuolee niin ei sitäkään itse jää suremaan. Ja jotenkin toi kuolemakin omalla kohdalla on saanut aikas humoristisen sävyn, tavallaan olen kuollut jo monta kertaa.. mikä hirvitys se nyt sitten on jos ruumiini kuolee mielen sijasta. Kumminkin sekin hetki joskus tulee. Muutos mielessä ja ruumissa on varma...

Itse olen lopettanut uskomasta pahaan maailmaan, vain ihmisen mieli voi olla paha… pahan takana voi siis olla parhaimmillaan yksi symbolinen väärin ymmärretty sana. Ajattele kuinka hassua se onkaan… Ulkokuoren turvattomuus, pakottava tarve hallita elämää ja kuorta, joka sekään ei edes ole mielen hallinnan käsissä. Kyllä se elämä on rakkauden käsissä, ja kun sen sisimmässään oivaltaa ja näkee, se jos mikä ihmistä kasvattaa, sen jälkeen tulee pakottava tarve pyyhkiä viimeisetkin mielen ja lapsuuden valheet, jotka estävät näkemästä tuota totuutta…

Ja mikä on sen suurempaa rakkautta, kuin kunnioittaa ihmisen vapaata (mielen) tahtoa… selkänsä voi aina kääntää rakkaudelle ja astua aikuisten ihmisten maailmaan, jossa tappaa ja raiskata saa… ihmisellä on oikeus ja kyky valita pahuus. Jos elät rakkaudessa, pystytkö valitsemaan pahan…?

* * *

Mutta eihän se ole mikään legenda, ei sitä toista 2 silmällä näe... sehän näkeminen on tavallaan este rakkaudelle monasti...

... jos se toinen on peili itseen mihin se rakkaus kuolee kun kaksi ihmistä kohtaa, näkee toisensa, oppii tuntemaan toisensa... eihän sitä toista opi tuntemaan vaan itsensä... itse katson asiaa juurikin niin, että vain tuntemalla itsensä voi rakastaa... toista ei voi koskaan tuntea, koska se toinen on tavallaan itsessä, omien valintojen muokkaamana. Toinen on aina enemmän tai vähemmän kuvittelua, mitä paremmin tunnen itseni, sen vähemmän kuvittelen toisesta yhtään mitään. Sitä enemmän silti tunnen rakastavani tätäkin ihmistä... eikä siihen vaikuta edes toisen teot ja sanat... eli kyllä suuttua saa... mutta sitten kyllä pitää kestää myös se kasvukipu, kun jälkeenpäin rauhoituttuasi kerron mistä ja mihin suutuit...

Mutta sitten tullaan taas tähän ... eihän se fyysinen vetovoima rakkautta ole. Ei ketään voi rakastaa sen perusteella, että on kaunis, ei se ole rakkautta... koska kaikki ovat kauniita sisältään... mitä paremmin ihminen sinne sisälleen näkee, sen kauniimpi ihminen on... ja mitä kauniimpi olet sen paremmin näet "toisen" sisälle, vaikka siinä olisi ego näkyvyyttä haittaamassa...

Onhan se selvä, että jos se toisen ihmisen elämän tehtävä on vain loukata, satuttaa, takertua, sääliä itseään, vihata, ahnehtia... ei se helppoa ole siinä itseään tutkiskella ja toisen kasvua tukea ...varauksetta rakastaa... mutta ei kai sekään mahdotonta ole. Sen toisen kasvun tukemiseen kuuluu "tuomita" ne "pahat" teot... kertoa mitä niistä palkakseen saa, no tätähän kunnon egomies/nainen ei halua koskaan kuulla... eivät kaikki ole valmiita oppimaan, juuri nyt... hedelmät kypsyvät, mutta aika on suhteellinen, silläkin silti on alku ja loppu, kaikki eivät pysty elämään vielä hetkessä... olisiko se sitä sielullista eriaikais kypsyyttä... tältä siis minusta tuntuu, jos joku ei ole kypsä, ei se kai millään poppaskonstilla kypsy, tosin
ellei poppaskonsteja ole kokeillut, ole halua kypsyä... niin vapaa tahtokin voi sen kypsymisen estää..."minä" eli se ego on monesti se este...


Jotenkin tuntuu, että pörrään nyt tämän rakkauden ympärillä... mutta eikös tämän oivaltaminen nyt kuitenkin ole aikas tärkeä käsite tässä maailmassa... siis tavallaan, en tunnusta muuta kuin sitä universaalia rakkautta... sitäkin vain tavallaan heijastan...

* * *

On maita, jossa ihmisiä tapetaan mielipiteen vuoksi... on maita, jossa niskalaukaus on pienempi paha, kuin se, että kielesi leikataan ja saat hiljaa katsoa, kuinka lähimmäisesi tapetaan... onneksi ei sentään suomessa...

Jos miellytän muita (enemmistöä) olemalla samaa mieltä, vaikken olisi... teen enemmän pahaa kuin olemmalla "sitä" mieltä, jonka oikeaksi sydämessäni tunnen...

Olen häirikkö, jumpittelija... minut tullaan aina tuomitsemaan... jos rehellisesti mielipiteeni sanon... se suututtaa, vihastuttaa, loukkaa ja satuttaa... mutta mitä tekisikään se jos imartelisin ja itselleni valehtelisin... ei ole sääntöjä, ei rajoja... mielen pitäisi saada olla vapaa... tuntemaan sydän.

En kaipaa tukea mielipiteilleni, sitä ei kukaan muukaan saa... en väitä olevani oikeassa, olen vain jotain mieltä... vaan mieli en oo. Tuomitse mieleni, älä sitä mitä olen.

Nämähän eivät nyt mitenkään sitten taas liity sinuun... nämä kaikki tulivat mieleen sanoista järjestö, isänmaa, uskonto... etc.... keinotekoisia rajoja mielen vapaudelle... ja sitten joku niitä haluaa hallita, ja luoda niitä rajoja... tätähän siis tapahtuu myös ihmisten välisessä vuorovaikutuksessakin...

* * *

Se että meitä ei suvaita, ei tarkoita ettäkö olisimme hiljaa, jos sotatorveen
puhalletaan minkäs sitä voi muutakuin taistella pelottomasti, ja vaikka pelkäisikin, se pelko on tehty kohdattavaksi...

Miksi pitäisi taistella suvaitsevaisuuden puolesta? Koska olen se... olen tiede uskonto, olen kristinuskonto, olen islam, olen ufo, olen keiju, olen kaikki mitä on... miksi minua vihataan, miksi minua ei suvaita... miksi en saisi olla sellainen kuin olen... olen mielikuvitus, olen rajaton ja ääretön... miksi minut tuomitaan... siksi minua ei tunneta... kivitetäänkö suomessa... kivittää saa, vaan ei sitä kiveä sydän heitä...

Avarakatseisuus... mielipiteilläni ei ole tavallaan merkitystä, totuus on eriasia, se on kaikki mitä on... totuutta on kivitetty aina... mieli muuttunut,
aina uuden kiven ja syyn heittoon löytänyt, kivitehtaita silmin kantamattomiin... jokainen meistä on kivensä heittänyt... joidenkin käsi väsyy heittämään, sitä kai antautuu, sille mikä ei koskaan kuole...

Siksi se pitäisi tehdä, siksi pitäisi nähdä ja kuulla mielipiteitä, jotta voisi olla se mitä on... toki asioita voi pohtia issekseen ... mutta aikas paljon jää näkemättä, jos muita ei kuuntele... menee sinne tynnyriin ja kurkkii sieltä, korvatulpat korvissa ja huutelee omia mielipiteitään maailmalle... jos joku sitten joskus haluaisi kertoa sinulle ystävällisesti, että tynnyrin ulkopuolella paistaa aurinko... ehkä ystävän jalka katkaistaan, käsi silvotaan... mutta onneksi nykyään on jo aikas hyviä proteeseja... maailmassa on ihmisiä, joiden tehtävänä on antaa, ei ottaa... maailmassa on ihmisiä, jotka tuntevat rakkauden.

Mielipide... ilmaisit hyvin mitä ne mielipiteet ovat... ne ovat tavallaan aina oikeassa, ja väärässä... ne ovat mielipiteitä... jos sanot mielipiteesi hyvässä, tai neutraalissa tarkoituksessa, et vihassa, pönkittääksesi egoasi etc... onko sen väljä edes kuka on oikeassa ja väärässä... voisiko se mielipide olla vain työkalu, ajatusten ja tunteiden vapauttamiseen... itse en yritä mitään muuttaa, toimin tavallaan herätevirralla, sanon juuri sen miltä juuri silloin tuntuu, sieltä jostainhan se tunne tulee, jos jokin estää minua sanomasta... pohdin mikä ja miksi, mitä pelkään ja miksi... jos huomaan, että joku sanoo mielipiteen mikä saa minut avaamaan silmäni, kiitän... jos tunnen katkeruutta, vihaa etc... pohdin mistä se voi johtua, silloin ehkä jätän jopa sanomatta...

Jotenkin tuntuu, että mitä enemmän näkee ja kuulee mielipiteitä sitä avarakatseisemmaksi ihminen tulee... sitä lakkaa olemasta mitään mieltä... katselee, kuuntelee... linnut laulavat kauniisti... jonain päivänä minäkin vaikenen... satakieli on laulunsa laulanut.


"Sehän pitää sisällään niin ihmisten ja eläinten ja luonnon hyvän kohtelun..."
Sitähän minäkin yritän... kohdella kaikkeutta hyvin...

Ja se muutos, lähtee aina itsestä... se toisen mielipide, ajatus, teko on peili sinne itseen ja kaikkeuteen... muuttamalla asennoitumista itseesi, muutat itseäsi, ja samalla toista.

Ehkä tämäkin oli vain mielipide, ehkä minä olen eksynyt pahemmin kuin yksikään muu lammas... mutta huoli pois uskon edelleen itseeni.
Voi olla, että valehtelen, mutta senkin teen sydämestäni...

* * *

Niin, mikäs sen mukavampaa, jos näkee tai kuulee, tuntee... että hyvä ajatus saa hyvää aikaiseksi... ajatuksia, sanoja.... siis hyvää tarkoittava ajatus... eihän se ajatuskaan, silti sen parempi ole kuin muutkaan.

... ajatus...sana... teko... tapa... luonne... kohtalosi...

Toinen ajatus saa hyvää aikaiseksi, toinen ei... ja kuten varmaan huomasit se mikä toiselle tekee hyvää toisen mielen pahoittaa... olisiko se mielen pahoituskin vain hyväksi opiksi, sille joka siitä mielensä pahoittaa...

Sinua heitetään kivellä, heitätkö takaisin vai jätätkö heittämättä...

Eiköhän se ajatuskin voi olla kuin kivi... joka siiten se lähtee vyörymään kohtalon rinnettä alas...

* * *

Henkisen kumppanuuden pohjana on osapuolten pyhä pyrkimys edistää toistensa henkistä kasvua. Henkiset kumppanukset tunnustavat tasa-arvoisuutensa. Henkiset kumppanukset erottavat persoonallisuutensa sielusta... koska henkiset kumppanukset näkevät selvästi, että heillä on syvempikin syy olla yhdessä ja että tuo syy liittyy hyvin suuressa määrin heidän sielunsa kehitykseen.

*Gary Zukav: The Seat of Soul*

* * *

Ehdottomasti joo, vain ja ainoastaan itseään, sydäntään, intuitiotaan... miksi sitä nyt kutsuukaan tulee kuunnella "hengen" tiellä.

Ei ilman sydäntä, minua, sinua, ystävää, kirjailijaa... jokaisella on oma polku, jokainen kypsyy omassa tahdissaan...

Mutta ne kirjat voivat mielestäni todellakin auttaa löytämään itsestään jotain mitä ei muuten löytäisi... sitä ei tee kirjailija, vaan siis itse.
On käsittämätöntä, miten joku lausahdus tai laulu on muuttanut muotoaan nyt, kun edes jotain näkee...

Luotan intuitioon kirjavalinnoissani, en tiedä kuinka monta väärää kirjaa olen lukenut... Viimeisimmät ainakin ovat olleet suht valaisevia...

* * *

Ajatuksia lasten elokuvasta:

Ego tekee kaikkee kakkaa, arvostelee ja näkee hirmusen paljon kakkaa, ajattelee masentavia kakkajuttuja, äksyilee, mutta kuinkas ollakaan eräänä päivänä se huomaa olleensa väärässä... kaikki kakka häviää ja mieli täyttyy elämän "pienistä" iloista... olemisen riemusta... naama vääntyy luonnoliseen hymyyn.

Pikkurotta ohjailee ihmistä, ja niin kauan ihmisellä menee hyvin kun ei rupea elvistelemään ja ylistämään tekosiaan omakseen, kehumaan omaa persoonaansa...

* * *

Kuka on tuo itse, siinäpä olisi hyvä projekti selvitettäväkseen itse kullekin, elämän tehtävä... minulle se on elämäntehtävä, oppia tuntemaan itseni.


En ole seurannut keskustelua... Aivan sama kumpi on oikeassa, tai vaikka olisivat molemmat oikeassa, tai vaikka kumpikaan ei olisi oikeassa... ei muita kannata uskoa sokeasti, koskaan. Muodostaa mielipiteitä ja uskomuksia sen perusteella, (varsinkaan tärkeistä asioista), että joku organisaatio/persoona jotain sanoo...kirjoittaa, pelottelee. Jos ei se "sydän" puhu sinulle, hyväksy se, että asiasta on monta eri näkemystä ja uskoa.... miksei näin voisi olla... ei sitä tarvitse mihinkään uskoa tai olla mitään mieltä, kun ei tiedä varmasti.

Uskokin on kai aika vaikea termi, kaikki me olemme joulupukkiinkin uskoneet, sinä taidat uskoa vieläkin... Kai sekin on vain eräänlainen vankka mielipide... Olen tätä mieltä varmasti. Tiedän, en edes usko. Enkä voi olla muuta mieltä. Sillä olenhan jopa nähnyt sen joulupukin. Sehän on olemassa, sehän tuo minulle lahjoja ensi jouluna...

Mielenkiintoisempaa olisi kysyä ja huomata, miltä pohjalta tuo tieto, usko tai mielipide on syntynyt. Mitkä tekijät ovat vaikuttaneet hänen uskoonsa ja mielipiteisiinsä, ja tietoihin. Se on asia mikä itseäni kiinnostaa, ei niinkään mielipide tai usko, tieto...

* * *

Palatakseni siihen rottaelokuvaan vielä, siinä siis ruoka kriitikon nimi oli Ego, + jotain...

Rotta oli lukenut, kirjan kaikki voivat olla kokkeja... tapasi ihmisen, tutustui, meni kokin hatun sisään ja opetti mitään osaamattoman ihmisen kokkaamaan herkkuja... niin kauan kaikki onnistui ja oli täydellistä, kun tuo ihminen totteli noita hiustenkiskomis ohjailuja, yhteinen kieli... sit kun ruvettiin egoilemaan kävi köpelösti... kipu opetti.

No tarinalla oli tietysti onnellinen loppu tietysti... olihan siinä romantiikkaakin... rotta kiskaisi hiuksista juuri strategisella hetkellä... semmoselta lähietäisyydeltä, kaksi ihmistä yhteen.

Niin kaikki ovat taiteilijoita... olkoon se kriitikko ego... egon saa vaimennettua, kunhan tuo taiteilija tekee, jotain mikä yllättää ja mykistää tuon egon ikuisiksi ajoiksi. Mutta egon on haastettava ensin tuo taiteilija näyttämään todellinen luonteensa... ego nöyrtyy aina lopulta... ei sillä egolla niin kova kohtalo ole, ei sen tarvitse vain enää kritisoida kaikkea kaunista, mitä taiteilija luo... sen tarvii vain herkutella taiteilijan luomuksista...

* * *

Valehtelemisesta hlö näkemykseni... vähän niinkuin pettäminenkin, vain itseään voi pettää vain, itselleen voi valehdella... en nyt muista, koska olisin itselleni valehdellut... ehkä juuri äsken... muistini on onneksi huono, unohdin jo...

Taisi olla joskus puhekin, eli jos et jotain muista, muistat väärin, kerrot eteenpäin ja se onkin "väärin" muistettua/ymmärrettyä/muuntunutta "tietoa"... valehtelemme kaikki aikas paljon... itsellemme... totuuden etsintä kait onkin vain valheiden setvimistä... pölyjen pyyhkimistä.

Entäpä jos kaikki olisi ollut valhetta, olematonta tietoa... pöytä olisi aivan tyhjä. Totuus olisi tanssimista tyhjällä pöydällä.

Valkoinen valhe, kuvittelet, että joku ei kestäisi, voisi sulattaa totuutta, satuttaisit toista.... pelkoa? Itselleen valehtelua... siinä missä muukin. Totuuden tehtävä on satuttaa, kipu kasvattaa, polttaa valheiden hunnun silmiltä, sitä kautta voi oppia, jos vain sitä haluaa. Oivalletulla tiedolla on aina henkilökohtaisesti oivalletut juuret ja se tyydyttää niin älyä, tunnetta kuin moraalista oikeudenmukaisuudentajuakin. Ainostaan tätä lajia käyttäisin maailmankuvani rakennuskiviksi, en siis auktoriteetteja. Ainoa tieto, mitä itse tiedoksi kutsun on itse oivallettua, sitä edes harvoin pystyy pukemaan sanoiksi toiselle... koululaitoksen tieto siis ei edes ole tietoa silmissäni, tieto ei ole jotain mitä muistat, vuosiluku etc.

... kuvainnollisesti, jos ei pysty alasti seisomaan toisen ihmisen edessä... eli peittelee jotain, se on valehtelua. Mitä syvempi ihmisten välinen suhde on sitä vähemmän pitäisi peitellä yhtikäs mitään. Se kuka tuntee itsensä näkee kuitenkin lävitsesi vaikka sinulla olisi vaatteet päällä. Tai no rehellisesti... oli ihminen kuka tahansa, pitäisi seistä alasti, haavoittuvana... rohkeana tuon ihmisen edessä.

* * *

Mutta silti... niin toistoa kait... suurimmat valheet kerromme aina itsellemme, ihan issekseen.... jos joku minulle haluaa valehdella, en minä siitä mieltäni pahoita, kerronpa kuitenkin valehtelijalle, että mieluummin aina kuulen "totuuden" ... eli vaikka jos sinä nyt tunnustaisit, että olisitkin sittenkin mies... voisin, ehkä kysyä mitä tästä valheesta kostuit, mutta silti jatkaisin tätä puuhastelua kanssasi suuttumatta sinulle sen enempää...
Vähän raju esimerkki, mutta on mieltä virkistävä tapa ajatella ja nähdä moniulotteisesti... shokeravuutta itse asiassa haenkin aikas paljon... siis ehkä kuten sinäkin... yritän kuunnella, ja ymmärtää mitä erilaisimpia ihmisiä... yrittää nähdä sillä tapaa millä he näkevät ... ja sulauttaa tämäkin tapa omaan näkemykseeni.

* * *

Jos vihaat itseäsi vihaat kaikkea mitä on.

Minun näkemyshän oli, että se toinenkin on osa itseä... eli jos vihaa itseään, käyttäytyy myös vihamielisesti toisia kohtaan... ja tuskin itseään edes voi vihata, jos tietää kuka tuo itse on. Jos ihminen kuvittelee olevansa ego, erillinen persoona... eiköhän silloin ole jopa loogistakin vihata muita, tuntea itsensä erilliseksi...

Kyllähän länsimainen yhteiskunta kieltämättä näkee asian hieman erilailla, mutta minä vaihdoin näkemykseni oppimalla näkemään myös toisin. Sehän on itsestäni kiinni, ei yhteiskunnasta...

Olen siis nähnyt joskus itseni erillisenä egona, niinkuin varmaan suurinosa, jotka tämä yhteiskunta kasvattaa... kasvoin ja kehityin vertailemaan egoani muihin, etsimään vikoja muista... aatteista, persoonista, uskomuksista...etc.

Tunsin monasti vastenmielisyyttä, inhoa, jopa vihaa erilaisiin mielipiteisiin ja uskomuksiin, luokittelin ihmiset heidän näkemyksien, uskomuksien, tapojensa... etc perusteella...

Ehkä teen vieläkin jonkin näköistä luokittelua, mutta nyt näen, että kysymyksessä todellakin on vain näennäinen eroavuus... eroavaisuus, joka ei kuitenkaan erota ihmistä toisesta... aivan niinkuin rannalla on hiekan jyväsiä, kaikki erinäköisiä, vaan yhdessä ne muodostavat hiekkarannan, jota meren aallot niitä ikuisesti muuttavat, yhteen hiovat.... Kaukaa katsottuna ranta ja meri erottuvat toisistaan.
Kun taas oikein läheltä katsottuna on mahdotonta sanoa, missä edes kulkee tarkka raja meren ja rannan välillä.

Siinä missä viha erottaa, rakkaus yhdistää, yhteen sulattaa.

Kaikesta huolimatta näen, että maailma on menossa juuri siihen suuntan mihin itsekin kuljen... yhteen. Ehkä se johtuu siitä, että en näe loppujen lopuksi kuin oman maailmani, jossa kaikki on yhtä. Ja yksi kaikessa. Vain mieli, ego voi sitä estää näkemästä. Ja viha on sokean kohtalo...

* * *